Supikoira (Nyctereutes procyonoides) on itäisestä Aasiasta   kotoisin oleva koiraeläin, jota istutettiin entisen Neuvostoliiton   Euroopan puoleisiin osiin Kaukoidästä vuosien 1929 - 1955 välisenä   aikana (Lavrov 1971). Istutuksia tehtiin mm. Eestiin, Pietarin alueelle,   Karjalan kannakselle ja Kuolan niemimaalle (Helle & Kauhala 1987).   Vuoteen 1984 mennessä supikoira oli levinnyt Euroopassa jo 1,4 milj.  km²  alueelle (Nowak 1984).
Suomessa ensimmäiset supikoirat havaittiin 1930-luvun lopulla   (Siivonen 1958). Varsinainen levittäytyminen alkoi Kaakosta yli   Etelä-Suomen 1950-luvulla (Helle & Kauhala 1987). 1970-luvun   puolivälissä laji asutti jo koko Etelä- ja Keski-Suomen ja 2000-luvulla   se on levittäytynyt pohjoisinta Lappia myöden. Pohjoisimmat havainnot  on  tehty Utsjoella ja lajia tavataan tällä hetkellä säännöllisesti   Kemijärvi-Salla-Kittilä-Kolari –linjalla. Suomen riistakeskuksen Lapin   alueella runsaimmat esiintymät keskittyvät Perämeren pohjukkaan   Keminmaan, Simon ja Tornion seuduille (Kainulainen, suullinen ilmoitus).   Muualla maassa supikoiria on runsaasti, mutta paikallisesti saattaa   lajin esiintymisessä olla suurtakin vaihtelua.
Supikoira on Euroopassa vieraspeto, jonka ravinto ja mahdollinen   vaikutus muihin lajeihin herättää jatkuvaa keskustelua (Kauhala 2009).   Viime vuosina on kiinnitetty enenevässä määrin huomiota siihen,   millainen vaikutus supikoiralla on kosteikoilla pesivien lintujen   poikastuotolle ja poikasten selviämiselle. Paikallisesti supikoiralla on   havaittu olevan merkittävää vaikutusta niin sammakkolajien kuin myös   kosteikkojen läheisyydessä maassa pesivien lintujen pesintämenestykselle   (J. Nummelin, suull. ilm., Naaber 1971, 1984, Väänänen ym. 2007).
Supikoiria saatiin 1980-luvun puolivälissä saaliiksi 60 000 yksilöä   vuosittain. Saalismäärät ovat runsastuneet erityisesti viime vuosien   aikana ja vuonna 2009 saaliiksi saatiin jo yhteensä 171 900 yksilöä   (Riista- ja Kalatalouden tutkimuslaitos/Metsästystilastot). Riista- ja   kalatalouden tutkimuslaitoksen pääasiassa Hämeestä, Satakunnasta ja   Lapista keräämän ruhoaineiston perusteella saaliiksi saadusta lähes 5   000 supikoirasta oli saatu eräksi loukkupyynnillä n. 53 %, pysäyttävillä   koirilla (mukaan lukien ajokoirat) 16, luolakoirilla 16 ja haaskalta 8   %. Loput oli saatu mm. jäljittämällä tai juoksemalla kiinni (K.  Kauhala,  suull. ilm.). Tämä otos antaa kuvan siitä kuinka paljon eri   pyyntimenetelmillä saadaan keskimäärin saalista, joskin eri   pyyntimuotojen prosenttiosuudet saaliista saattavat vaihdella hyvinkin   paljon riippuen siitä kuinka runsas supikoirakanta alueella on ja mitä   pyyntimuotoja pääasiassa käytetään. Paikallisesti ja alueellisesti   aktiiviset koirien avulla tapahtuvat pyyntimuodot saattavat nousta   hyvinkin merkittäviksi pyyntiteholtaan.
Pääkaupunkiseudun lintukosteikoilla toteutetun petopoiston ajalta   pyyntivuodelta 2003 on kerätty tietoa eri pyyntimenetelmien tehosta   (käytettyjä tunteja/saatu saalis). Tehokkaimmaksi pyyntimuodoksi näillä   alueilla osoittautui pysäyttävän koiran käyttö (1,9 h/saatu saalis, 30   h/16 saalisyksilöä). Loukkupyynnin osalta vastaavat luvut olivat (9,6   h/saatu saalis, 1511 h/157 saalisyksilöä) (Nurmi 2004).
Lintulahdet   Life+ –hankkeen aikana vuosina 2004 – 2007 kerätyt tiedot supikoirien   pyyntiponnistuksista ja saaliista kohdealueittain kuvastavat hyvin  sitä,  että supikoirakannan vähentäminen alueella tai poistaminen  onnistuu  sitä paremmin mitä eristyneempi alue on ja mitä vähäisempää  sinne on  uusien yksilöiden vaeltaminen. Alueilla joilla supikoirapoisto  onnistui,  vähintään yhden vuoden saalismäärä oli korkea noin 10  yksilöä/km²  (Pekkarinen 2010). Kyseiset tutkimuskohteet olivat reheviä   etelä-suomalaisia lintuvesiä, joilla supikoirakanta oli keskimääräistä   runsaampi. Tuloksen katsottiin osoittavan, että huolellisella   suunnittelulla kyetään toteuttamaan lintuvesien hoitoon tähtäävää   petopyyntiä Suomen lintuvesillä tehokkaasti (Väänänen ym. 2007).   Toisaalta tämä vaatisi rahallista panostusta, sillä talkootyönä   tehtäväksi työmäärä voi olla liian suuri (Väänänen ym. 2007).
Supikoirien muu kuolleisuus pitää sisällään lähinnä   liikennekuolleisuuden, kuolleisuuden tauteihin ja muiden petonisäkkäiden   ja –lintujen aiheuttaman kuolleisuuden. Eläinten liikennekuolleisuutta   on tutkittu tietyillä eteläsuomalaisilla tieosuuksilla. Toteutettujen   opinnäytetöiden tulosten sekä Liikenneviraston tuottamien   liikennemäärätietojen perusteella voidaan arvioida, että Suomen   tieliikenteessä kuolee 1,42 supikoirayksilöä miljoonaa ajettua   kilometriä kohden. Tämän perusteella voidaan tehdä karkea arvio   kokonaisliikennekuolleisuudesta, joka lienee vähintään 27 000 yksilöä   (Niemi, suullinen ilmoitus).
Supikoirien kuolleisuudesta tauteihin ei ole olemassa luotettavaa   arviota. Kuolleisuus lienee suurinta pentujen ollessa pieniä. Jonkin   verran supikoirat kärsivät kettusyyhystä, mutta ne näyttäisivät sietävän   tautia huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi kettu. Supikoirien on   havaittu usein parantuneen tästä taudista. Supikoirat kuitenkin   levittävät tautia tehokkaasti kulkiessaan uusille alueille.
Pohjoismaat ovat hyväksyneet joukon kansainvälisiä ja kansallisia   sopimuksia, joiden tavoitteiden täyttämiseksi on ryhdyttävä   tarpeellisiin toimenpiteisiin estääksemme vieraslajien vakinaistumisen   maahan. Supikoira on jo vakinaistunut Suomessa, joten sen populaatio on   joko hävitettävä tai sitä on rajoitettava hallittavalle tasolle.   Supikoiran leviäminen muihin maihin on pyrittävä estämään.