Ulkonäkö

Supikoira on pienikokoinen koiraeläin, jonka ruumiin pituus on 45-70 cm, häntä 18-25 cm ja paino 3-9 kg. Väritykseltään supikoira on mustan ja harmaanruskean kirjava. Posket ja raajat ovat yleensä mustat. Supikoiran raajat ovat lyhyet ja tästä syystä eläimen liikkuminen näyttää hitaalta. Korvat ovat pienet ja pyöreäpäiset. Supikoiran turkki on pitkä- ja karkeakarvaista. Tiheä pohjavilla tekee turkista erityisen lämpimän (Metsästäjän opas).

Lisääntyminen ja elinikä (kuva supikoirapentueesta riistakamerassa)

Supikoira saavuttaa lisääntymiskyvyn keskimäärin kymmenen kuukauden ikäisenä. Mikäli supikoira ehtii hankkia syksyllä riittävät rasvavarastot ja kehittyy normaalisti, tulee se kantavaksi jo yleensä seuraavana keväänä. Pienikokoisiksi jääneet yksilöt lisääntyvät ensimmäisen kerran vasta 2-vuotiaana (Kauhala & Helle 1993). Kiima-aika ajoittuu yksilöstä riippuen helmikuun lopun ja huhtikuun lopun väliselle aikavälille. Ilmasto ja lumen määrä vaikuttavat kiiman ja synnytyksen ajankohtaan (Bannikov 1964). Yleisimmin pariutuminen tapahtuu maaliskuussa. Kantoaika kestää kaksi kuukautta. Supikoira pesii usein rakennusten alusiin tai kettujen ja mäyrien kaivamiin pesiin. Supikoira kaivaa tarvittaessa myös itse oman pesäluolansa. Keskimääräinen pentuekoko on 7-9, mutta jopa 16 yksilön pentueita on havaittu (Helle & Kauhala 1995). Supikoiran kuolleisuus ensimmäisen elinvuoden aikana on noin 87 % ja suurin odotettavissa oleva elinikä seitsemän vuotta (Helle & Kauhala 1989).

Elinpiiri ja liikkuminen (kuva elinpiiristä)

Supikoirien liikkeitä on tutkittu radiolähettimien sekä korvamerkkien avulla. Etelä-Suomessa aikuisten supikoirien keskimääräisen elinpiirin koon on havaittu olevan hieman yli 700 hehtaaria (Helle & Taskinen 1991). Uroksen ja naaraan elinpiirit ovat hyvin päällekkäiset ja ne talvehtivat yleensä elinpiirin keskiosissa sijaitsevassa talvipesässä, joka saattaa vaihtua talven mittaan useita kertoja (Kauhala & Helle 1994). Eri yksilöiden välillä on elinpiirien koossa suurtakin vaihtelua. Elinpiirien koko ja niiden esiintymistiheys vaihtelevat suuresti riippuen tarjolla olevan ravinnon määrästä. Suotuisissa olosuhteissa supikoirat liikkuvat ainoastaan muutamien kymmenien tai satojen hehtaarien alueilla (Helle & Taskinen 1991). Elinpiirien keskimääräinen koko on pienin kesällä ja suurin kevättalvella (Kauhala & Helle 1994). Elinpiirien ydinalueet eivät yleensä mene päällekkäin muiden parien ydinalueiden kanssa, mutta reuna-alueilla päällekkäisyyttä esiintyy (Kauhala & Helle 19994).

Vuorokautiset kulkumatkat vaihtelevat paljon vuodenajasta, ravintotilanteesta ja eläimen iästä riippuen. Kesällä supikoirat liikkuvat pidempiä matkoja ja syksyn edetessä niiden liikkuminen painottuu talvipesän läheisyyteen. Nuoret yksilöt liikkuvat vielä loppusyksystäkin paljon, sillä ne eivät ole ennättäneet kerätä riittävästi rasvavarantoja talvehtimista varten ja ne etsivät omaa elinpiiriä, talvehtimispaikkaa sekä kumppania (Helle & Taskinen 1991). Supikoirien liikkumista talvisin rajoittaa paksu pehmeä lumi. Vähän lumen aikaan tai kantohankien vallitessa supikoirat saattavat liikkua ravinnonhaussa pitkin talvea jopa pohjoisimmassa osassa Suomea, vaikka lämpötila pysyisi pakkasella pitkiäkin aikoja. Tämä ilmiö oli havaittavissa vuonna 2010 - 2011 talvella, jolloin supikoirat liikkuivat paljon alkutalvesta myös Suomen riistakeskuksen Lapin alueella (Kainulainen, suullinen ilmoitus).

Evolla seuratut aikuiset supikoirat liikkuivat heinäkuussa keskimäärin vähintään neljä ja puoli kilometriä vuorokaudessa. Marraskuussa niiden kulkumatka oli pudonnut reiluun kolmeen kilometriin. Nuoret yksilöt liikkuivat samaan aikaan vielä keskimäärin noin viisi kilometriä vuorokaudessa (Helle & Taskinen 1991).

Aikuiset supikoirat eivät liiku yleensä kovin kauaksi merkitsemispaikoiltaan. Sen sijaan nuorten yksilöiden on havaittu siirtyvän jopa 145 kilometrin päähän synnyinseuduiltaan. Naaraiden ja urosten välillä ei ole havaittu olevan eroa dispersointietäisyyksien suhteen (Kauhala & Helle 1994). Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa yksi aikuinen uros vaelsi kuitenkin jo muutaman kuukauden aikana 65 kilometrin päähän merkitsemispaikalta (Dahl ym. 2009).

Supikoirat elävät ja liikkuvat tyypillisesti pareittain. Toisen kuollessa jäljelle jäänyt yksilö etsii välittömästi uuden kumppanin ja saattaa vaeltaa sitä etsiessään pitkiäkin matkoja pois aikaisemmalta elinpiiriltään (Dahl ym. 2009).

Talvehtiminen

Supikoira on sopeutunut selviämään karusta talvesta muun muassa lihottamalla itsensä syksyisin hakeutumalla hyville ruokamaille, kuten marjaisille alueille tai haaskojen läheisyyteen (Kauhala & Helle 1994). Rasvavarastojensa turvin supikoira selviää paksulumisista ja kylmistä ajoista elämällä säästöliekillä pesäluolaston uumenissa. Sydäntalvella supikoirat saattavat pysytellä pesässään tai pesänsä välittömässä läheisyydessä viikkoja tai jopa kuukausia, mutta vähälumisina ja leutoina talvina ne liikkuvat etenkin Etelä-Suomessa ravinnonhaussa läpi talven. Supikoiran liikkumista vaikeuttavat lumiolosuhteet rajoittavat niiden talviaikaista liikkumista enemmän kuin kovat pakkaset. Nuorten supikoirien talvikuolleisuus on suurta etenkin levinneisyysalueen pohjois-osissa, sillä kasvuiässä olevat yksilöt eivät aina ehdi hankkia riittäviä rasvavarastoja pitkän talven varalle (Kauhala & Helle 1993).

Vaikutukset ekosysteemiin

Vieraspedot saattavat aiheuttaa merkittäviä vaikutuksia saapuessaan uudelle alueelle. Niiden on havaittu muun muassa hävittäneen alkuperäisiä eläimiä sukupuuttoon saalistamalla niitä, ne saattavat kilpailla alkuperäisen eläimistön kanssa ravinnosta tai ne saattavat levittää tauteja ja loisia (Kauhala 1998). Toisinaan uudet lajit saattavat myös risteytyä alkuperäisen lajin kanssa ja näin vaarantaa alkuperäisen lajin säilymisen (Kauhala 1998). Supikoirat toimivat myös potentiaalisina raivotaudin eli rabieksen levittäjinä Suomeen. Samoin ne toimivat ihmiselle vaarallisten trikiinin ja heisimadon (Echinococcus multilocularis) kantajina. Raivotautia ja Echinococcus multilocularista ei esiinny tällä hetkellä Suomessa, mutta raivotautia esiintyy muun muassa Virossa ja Venäjällä. Echinococcus multilocularista on havaittu jo Tanskassa (kissassa ja ketussa) ja 13.2.2011 tehtiin siitä ensimmäinen varma havainto myös Ruotsista. Supikoira voi toimia aikuisen loisen pääisäntänä, myyrät väli-isäntinä levittäen tautia esim. marjoihin ja sieniin. Taudin mahdollisesti levitessä Suomeen marjoja ym. luonnonantimia ei voisi enää syödä keittämättä niitä.

Predaatio

Supikoiran on todettu aiheuttavan paikallisesti suurta tuhoa vesilintuyhdyskunnissa. Virossa supikoiran on havaittu tuhonneen jopa 85 prosenttia vesilintujen pesistä (Naaber 1971, 1984). Suomenlahden Apskäriltä toukokuussa kerätyistä supikoiran ulosteista koostui 68 prosenttia höyhenistä ja 29 prosentissa näkyi merkkejä munankuorista (Kauhala, julkaisematon). Uudellamaalla tehdyissä tekopesäkokeissa havaittiin supikoiratiheydellä ja tuhottujen pesien määrällä olevan selvä yhteys (Väänänen ym. 2007).

Supikoiran aiheuttamaa predaatiota ja sen merkitystä alkuperäislajeille on pyritty selvittämään supikoirien tehopyyntikokeilujen avulla. Sorsien pesimismenestykseen supikoiran pyynnillä ei karuilla mannerjärvialueilla havaittu olevan merkittävää vaikutusta (Kauhala 2004). Supikoiran vaikutus metsäkanalintuihin on tutkimusten mukaan myös melko vähäinen (Kauhala 1996b). Useat supikoiran tehopyyntikokeilut on kuitenkin tehty karuilla metsäalueilla, joilla todellisen tehopyynnin toteuttaminen on erittäin hankalaa. Petopoistokokeissa yhtenä menetelmällisenä ongelmana onkin saattanut olla, että suhteellisen suppeille alueille on saattanut tulla täydennystä ympäröiviltä runsaspetoisemmilta alueilta (Korpimäki 2004).

Tulokaspedot lintuvesillä –hankkeessa supikoirapoistot toteutettiin vuosina 2003 - 2004 pääkaupunkiseudun taajama-alueiden läheisyydessä sijaitsevilla lintuvesillä. Supikoiria metsästettiin erityisen tehokkaasti ja supikoiratiheyden muutoksia tarkasteltiin samanaikaisesti hajupostien avulla. Vanhankaupunginlahden sekä Laajalahden alueilla supikoirien jälkien määrä hajuposteilla väheni selvästi tehopyynnin aikana (Väänänen ym. 2007). Supikoiralla havaittiin olevan merkitystä kosteikkolintujen pesintämenestykseen ja huolellisesti suunnitellun ja toteutetun supikoirapoiston katsottiin olevan järkevä lintuvesien hoitomuoto (Väänänen ym. 2007).

Vaikutukset ihmiselle

Supikoira on merkittävä raivotaudin levittäjä. Nuoret yksilöt liikkuvat pitkiä matkoja loppukesästä ja joutuvat syysvaelluksensa aikana sekä talvehtimisluolaansa etsiessään tekemisiin useiden lajikumppaniensa kanssa, lisäten näin taudin leviämisriskiä (Helle & Taskinen 1991). Supikoirat levittävät tehokkaasti myös syyhypunkkia eli kettukapia. Tällä ei ole suoranaista merkitystä ihmiselle, mutta supikoirat voivat tartuttaa metsästyskoiria ja pihakoiria, jolloin taudista aiheutuu ihmisille välillisiä vaikutuksia. Supikoirat kantavat myös trikiiniä, joka voi tarttua ihmiseen esim. villisian tai karhun lihaa syötäessä. Supikoirat aiheuttavat toisinaan myös vahinkoa rakennuksille kaivamalla pesäluolastoja niiden alle. Samalla ne aiheuttavat hajuhaittoja pesiytyessään esimerkiksi tyhjillään olevan kesämökin alle.