Supikoira (Nyctereutes procyonoides) on itäisestä Aasiasta kotoisin oleva koiraeläin, jota istutettiin entisen Neuvostoliiton Euroopan puoleisiin osiin Kaukoidästä vuosien 1929 - 1955 välisenä aikana (Lavrov 1971). Istutuksia tehtiin mm. Eestiin, Pietarin alueelle, Karjalan kannakselle ja Kuolan niemimaalle (Helle & Kauhala 1987). Vuoteen 1984 mennessä supikoira oli levinnyt Euroopassa jo 1,4 milj. km² alueelle (Nowak 1984).
Suomessa ensimmäiset supikoirat havaittiin 1930-luvun lopulla (Siivonen 1958). Varsinainen levittäytyminen alkoi Kaakosta yli Etelä-Suomen 1950-luvulla (Helle & Kauhala 1987). 1970-luvun puolivälissä laji asutti jo koko Etelä- ja Keski-Suomen ja 2000-luvulla se on levittäytynyt pohjoisinta Lappia myöden. Pohjoisimmat havainnot on tehty Utsjoella ja lajia tavataan tällä hetkellä säännöllisesti Kemijärvi-Salla-Kittilä-Kolari –linjalla. Suomen riistakeskuksen Lapin alueella runsaimmat esiintymät keskittyvät Perämeren pohjukkaan Keminmaan, Simon ja Tornion seuduille (Kainulainen, suullinen ilmoitus). Muualla maassa supikoiria on runsaasti, mutta paikallisesti saattaa lajin esiintymisessä olla suurtakin vaihtelua.
Supikoira on Euroopassa vieraspeto, jonka ravinto ja mahdollinen vaikutus muihin lajeihin herättää jatkuvaa keskustelua (Kauhala 2009). Viime vuosina on kiinnitetty enenevässä määrin huomiota siihen, millainen vaikutus supikoiralla on kosteikoilla pesivien lintujen poikastuotolle ja poikasten selviämiselle. Paikallisesti supikoiralla on havaittu olevan merkittävää vaikutusta niin sammakkolajien kuin myös kosteikkojen läheisyydessä maassa pesivien lintujen pesintämenestykselle (J. Nummelin, suull. ilm., Naaber 1971, 1984, Väänänen ym. 2007).
Supikoiria saatiin 1980-luvun puolivälissä saaliiksi 60 000 yksilöä vuosittain. Saalismäärät ovat runsastuneet erityisesti viime vuosien aikana ja vuonna 2009 saaliiksi saatiin jo yhteensä 171 900 yksilöä (Riista- ja Kalatalouden tutkimuslaitos/Metsästystilastot). Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen pääasiassa Hämeestä, Satakunnasta ja Lapista keräämän ruhoaineiston perusteella saaliiksi saadusta lähes 5 000 supikoirasta oli saatu eräksi loukkupyynnillä n. 53 %, pysäyttävillä koirilla (mukaan lukien ajokoirat) 16, luolakoirilla 16 ja haaskalta 8 %. Loput oli saatu mm. jäljittämällä tai juoksemalla kiinni (K. Kauhala, suull. ilm.). Tämä otos antaa kuvan siitä kuinka paljon eri pyyntimenetelmillä saadaan keskimäärin saalista, joskin eri pyyntimuotojen prosenttiosuudet saaliista saattavat vaihdella hyvinkin paljon riippuen siitä kuinka runsas supikoirakanta alueella on ja mitä pyyntimuotoja pääasiassa käytetään. Paikallisesti ja alueellisesti aktiiviset koirien avulla tapahtuvat pyyntimuodot saattavat nousta hyvinkin merkittäviksi pyyntiteholtaan.
Pääkaupunkiseudun lintukosteikoilla toteutetun petopoiston ajalta pyyntivuodelta 2003 on kerätty tietoa eri pyyntimenetelmien tehosta (käytettyjä tunteja/saatu saalis). Tehokkaimmaksi pyyntimuodoksi näillä alueilla osoittautui pysäyttävän koiran käyttö (1,9 h/saatu saalis, 30 h/16 saalisyksilöä). Loukkupyynnin osalta vastaavat luvut olivat (9,6 h/saatu saalis, 1511 h/157 saalisyksilöä) (Nurmi 2004).
Lintulahdet Life+ –hankkeen aikana vuosina 2004 – 2007 kerätyt tiedot supikoirien pyyntiponnistuksista ja saaliista kohdealueittain kuvastavat hyvin sitä, että supikoirakannan vähentäminen alueella tai poistaminen onnistuu sitä paremmin mitä eristyneempi alue on ja mitä vähäisempää sinne on uusien yksilöiden vaeltaminen. Alueilla joilla supikoirapoisto onnistui, vähintään yhden vuoden saalismäärä oli korkea noin 10 yksilöä/km² (Pekkarinen 2010). Kyseiset tutkimuskohteet olivat reheviä etelä-suomalaisia lintuvesiä, joilla supikoirakanta oli keskimääräistä runsaampi. Tuloksen katsottiin osoittavan, että huolellisella suunnittelulla kyetään toteuttamaan lintuvesien hoitoon tähtäävää petopyyntiä Suomen lintuvesillä tehokkaasti (Väänänen ym. 2007). Toisaalta tämä vaatisi rahallista panostusta, sillä talkootyönä tehtäväksi työmäärä voi olla liian suuri (Väänänen ym. 2007).
Supikoirien muu kuolleisuus pitää sisällään lähinnä liikennekuolleisuuden, kuolleisuuden tauteihin ja muiden petonisäkkäiden ja –lintujen aiheuttaman kuolleisuuden. Eläinten liikennekuolleisuutta on tutkittu tietyillä eteläsuomalaisilla tieosuuksilla. Toteutettujen opinnäytetöiden tulosten sekä Liikenneviraston tuottamien liikennemäärätietojen perusteella voidaan arvioida, että Suomen tieliikenteessä kuolee 1,42 supikoirayksilöä miljoonaa ajettua kilometriä kohden. Tämän perusteella voidaan tehdä karkea arvio kokonaisliikennekuolleisuudesta, joka lienee vähintään 27 000 yksilöä (Niemi, suullinen ilmoitus).
Supikoirien kuolleisuudesta tauteihin ei ole olemassa luotettavaa arviota. Kuolleisuus lienee suurinta pentujen ollessa pieniä. Jonkin verran supikoirat kärsivät kettusyyhystä, mutta ne näyttäisivät sietävän tautia huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi kettu. Supikoirien on havaittu usein parantuneen tästä taudista. Supikoirat kuitenkin levittävät tautia tehokkaasti kulkiessaan uusille alueille.
Pohjoismaat ovat hyväksyneet joukon kansainvälisiä ja kansallisia sopimuksia, joiden tavoitteiden täyttämiseksi on ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin estääksemme vieraslajien vakinaistumisen maahan. Supikoira on jo vakinaistunut Suomessa, joten sen populaatio on joko hävitettävä tai sitä on rajoitettava hallittavalle tasolle. Supikoiran leviäminen muihin maihin on pyrittävä estämään.
